Turussa kuullaan suomalaisten ja virolaisten pyhistä paikoista

Taivaannaulan Hiisi-hanke järjestää syyskuun puolivälissä Turussa Pyhät luonnonpaikat perinteisessä kulttuurissa -seminaarin. Kaikilla avoimessa tilaisuudessa on tarjolla tutkittua tietoa suomalaisten ja virolaisten pyhistä luonnonpaikoista. Ilmoittaudu mukaan nyt!

Hiisi-hanke on jo vuodesta 2013 kerännyt tietoa ja rahvaanomaisen perinteen tuntemia pyhiä luonnonpaikkoja Suomessa. Tietoa on tähän mennessä koottu yli 600 paikasta, jotka on voitu nimetä ja paikantaa vaihtelevalla tarkkuudella. Aineiston perusteella on voitu luokitella ja esittää erilaisia käyttöyhteyksiä pohjoiseen itämerensuomalaiseen perinnekulttuuriin kuuluville kultti- ja rituaalipaikoille.

Nyt järjestettävässä seminaarissa on tarkoitus esitellä hankkeen tähänastisia tuloksia sekä vertailla niitä sukukansojen, erityisesti virolaisten pyhiin luonnonpaikkoihin, joita on kartoitettu jo 1980-luvun lopulta lähtien. Virosta saapuu esitelmöimään ansioitunut pyhien luonnonpaikkojen tutkija Ahto Kaasik, jonka esitelmä tulkataan suomeksi. Pidämme myös paneelikeskustelun pyhien luonnonpaikkojen suojeluun, nykytilaan ja merkitykseen liittyvistä kysymyksistä.

Ilmoittaudu mukaan sähköpostitse osoitteeseen varsinaissuomi@taivaannaula.org. Lisätiedot seminaarista löydät tapahtuman verkkosivulla. Tervetuloa!

Bevall eli Pyhävaha eli Uhrisaari

Maritta Lehvosen muistoja Uhrisaaresta

Vanhempani ostivat 1960-luvun lopulla Turun Kakskerran Myllykylästä meren rannalta mökkitontin. Alue, joka sai nimekseen Pitiskari oli vielä taannoin ollut omana saarenaan, jossa eräs mies oli laiduntanut lampaita. Maankohoamisen ja ilmeisesti vähän ihmisenkin avustuksen myötä mökillemme kuitenkin päästiin kulkemaan autolla.

Itse synnyin 1975 ja kasvoin tietoisena, että mökkimme edustalla, lyhyen soutumatkan päässä olevat pienet saaret ovat nimeltään Uhrisaaret. Katselin kesäpäivät ja illat etualan matalampaa, laakeaa kalliosaarta, missä oli vähän metsää. Sen takana oleva saari kohosi korkeuksiin jylhänä ja kolmionmallisena. Muistan tiedustelleeni isältäni, miksi saaren nimi on Uhrisaari. Hänellä taisi olla ajatus, että se olisi muinainen kalastajien uhrauspaikka. Mistä tämä tieto oli peräisin, en tiedä. Oliko lampaita paimentanut mies tiennyt asiasta jotain tai perhe, jolta tontti ostettiin ? Kovin monta kertaa en kesällä saaressa käynyt, mutta talvisen reissun jäitä pitkin kolmion muotoiselle saarelle muistan. Se oli kovin työläs kiivettäväksi.

Joskus tuli puheeksi, että saarten virallinen nimi olisi Peevalin karit. Se kuulosti kummalliselta eikä tuota nimitystä meidän perheessä milloinkaan käytetty. Minua kymmenen vuotta vanhempi siskoni kuulikin vasta tänä talvena minulta, että Uhrisaari on merkitty kartalle Peevalin karina.

Näkymä huipulta kohti Niittu- eli Ohdensaarta.

Saari, jolla on monta nimeä

Nykyisin Turkuun kuuluvan Kakskerran saaren edustalla on Bevalliksi tai Peevalinkariksi merkitty pikkusaari, tai oikeastaan kaksi saarta, joista eteläisempi on tunnettu vanhana uhripaikkana, missä on vielä 1900-luvun alkupuoliskolla kokoonnuttu polttamaan juhannuskokkoa. 1700-luvun kartassa puolestaan saarten kohdalla lukee ”Pyhä vaha grunden”.

Saari sattuu olemaan myös suurin piirtein Kakskerran eli Turun (alun perin Kaarinan) ja Paraisten rajalla. Se ei ole ainoastaan pitäjänraja vaan myös kieliraja suomen- ja ruotsinkielisen saariston välillä. Ja koska Parainen oletettavasti on asutettu vasta keskiajalla, se saattaa hyvin olla myös esihistoriallisen asutus- ja nautinta-alueen rajalla. Tämä tekisi siitä malliesimerkin Veikko Anttosen teorian mukaisesta ”Pyhä”-paikasta.

Pyhään ulkoraja-alueeseen viittaava nimistö ei lopu tähän: Peevalinkarin itänaapurissa on isompi saari, Niittusaari. Keskiaikaisissa asiakirjoissa kerrotaan Kakskerran Myllykyläläisten kulottaneen ”Ohdensaaren” niityksi. Koska Niittusaari on Myllykylän edustalla, voi olla aiheellista olettaa että Niittusaari olisi alun perin ollut karhuun viittaava Ohdensaari.

 

Käynti Peevalinkarilla helmikuussa 2018

Helmikuun kovien pakkasten tekemät jäät antoivat helpon tilaisuuden mennä tutkimaan paikkaa. Vaikka onhan se tavallaan erikoista mennä sydäntalvella tutkimaan juhannuksen vietosta tunnettua pyhää saarta.

Peevalinkareille on Kakskerran etelärannalta lyhyt matka, sen hiihtää muutamassa minuutissa. Rantaan yhtaikaa osuva seurue joka kiinnittää mönkijään peräkärryä ja suuntaa sen kanssa jäille häivyttää epäilykseni jään kantavuudesta.

Peevalinkareista nimenomaan eteläisen pitäisi olla se pyhä saari, eikä asiasta ole epäilystä kun sen saa näköpiiriin: pohjoisesta päin lähestyessä saari piirtyy merestä nousevana kolmiomaisena vuorena, jolla on pyhille kallioille tyypillinen pystysuora seinämä pohjoiseen päin.

Lähestyessäni saarta jää alkaa pitää omituista vonkuvaa, muljahtelevaa ääntä. Varmaankin jään alla olevan veden aaltoilua, mutta se saa koko ympäristön tuntumaan elävältä.

Koska pohjoispuoli vaikuttaa jyrkältä, kierrän saarta itäpuolelta. Kaakkoispuolelta paljastuu loiva ranta, johon kesäiset saarella vierailijat varmaan tuovat veneensä. Päätään itsekin tehdä ”maihinnousun” tästä. Rannan läheltä metsästä löytyy kivistä kyhätty nuotiopaikka jossa on puoliksi palaneita puita. Saarta siis käytetään yhä ainakin retkeilypaikkana.

Eteläpuolelta saaren maasto nousee loivasti, lähes porrasmaisesti kohti pohjoispäässä olevaa huippua, joka häämöttää jo puolesta välistä kivistä rinnettä. Huippu paistattelee auringonvalossa, muun saaren jäädessä puiden varjoon. Näky on jotenkin kunnioitusta herättävä – kyllä tässä selvästi tuntee nousevansa pyhälle vuorelle.

Itse huippu on kolmiomainen ja suippo. Sen edessä makaa vaakatasossa pöytä- tai alttarimainen kivipaasi, jonka edessä puolestaan kahden kiven väliin jäävä syvennys. Huipulta on hienot näköalat yli avoimen jääkentän, etelään Paraisille, pohjoiseen Kakskertaan sekä itään kohti Niittu- eli Ohdensaarta.

Paikka on erittäin kaunis ja vaikuttava. Lisäksi saaren monet nimet, Pyhävaha, Uhrisaari, Peevalinkari ja niiden säilyminen sekä saareen liittyvä juhannuksenviettoperinne ja sijainti kielirajalla tekevät siitä yhden Varsinais-Suomen kiehtovimmista pyhistä luonnonpaikoista.

John Björkman ja Maritta Lehvonen

Muurlan uhrikivet

Pyhiä luonnonpaikkoja tutkiessa yksi erityisen mielenkiintoinen paikkakunta on nykyään Salon kaupunkiin kuuluva Muurla, itäisessä Varsinais-Suomessa. Muurlasta tunnetaan aivan poikkeuksellisen paljon pyhiä luonnonpaikkoja. Tämän tekee vielä mielenkiintoisemmaksi se, että Muurlan oletetaan tulleen asutetuksi vasta keskiajan puolilla välin – paikkakunnalla ei siis pitäisi olla rautakaudelle ulottuvaa asutusjatkumoa. Selkeämmin ilmaistuna tämä tarkoittaa sitä, että Muurlan asuttaneet ihmiset ovat olleet kristittyjä, mutta ovat silti ottaneet käyttöönsä pyhiä luonnonpaikkoja.

Erikoista on se, että pelkästään Muurlan kirkonkylän alueelta löytyy peräti kolme uhripaikkaa, jotka liittyvät pyyntielinkeinoihin, metsästykseen ja kalastukseen. Selkästi pyyntiin liittyviä uhripaikkoja ei tunneta kovin montaa, etenkään lounais-Suomesta. Nämä kolme uhripaikkaa sijaitsevat myös kohtalaisen lähekkäin – linnuntietä alle kilometrin säteellä toisistaan.

Todennäköistähän on, että paikkoja on muuallakin paljon enemmän kuin mitä tiedetään, mutta Muurlassa on vain ollut puheliaita informantteja, joilta on saatu tietoja arkistoihin silloin kun muistitieto vielä eli. Tässä esitellyt Muurlan uhrikivet on kaikki merkitty muinaisjäännösrekisteriin.

Se, että näin lähellä kirkkoa on kolme pyyntiin liittyvää uhripaikkaa selittyy osittain, kun katsoo Muurlan isojakokarttaa 1700-luvun lopulta. Vielä ei kovin kauan sitten välittömästi kirkonkylän rakennusten ja Ylisjärven länsipuolella alkoi kohtalaisen laaja metsäalue.

Ruotokivi (Kohde muinaisjäännösrekisterissä: www.kyppi.fi/to.aspx?id=112.1000003193).

Aloitetaan pohjoispäästä. Muurlan Ruotokivi sijaitsee Ylisjärven lounaispuolella, korkean mäen laella. Sinne pääsee helposti ainakin Suolopintieltä käsin. Mäen kaakkoisen puolen muodostaa erittäin korkea ja jyrkkä kallioseinämä. Kallion kohtalaisen avoimella laella sijaitsee kolme kiveä, joista yksi on Ruotokivi, jolle tiettävästi jätettiin kevään ensimmäisen suuren saaliskalan pää uhriksi. Ruotokiveen liittyy epämääräisyyttä, sillä ei ole enää varmuutta, mikä kolmesta kivestä on varsinainen ruotokivi. Oma veikkaukseni on, että se on kivistä erikoisimman muotoinen, joka jotenkin tuo hieman mieleen kalan. Ruotokiven kalliolla seistessäni panin myös merkille että Muurlan kirkon kellot kuuluivat hyvin kalliolle. Niitä kun satuttiin soittamaan juuri sillä hetkellä kun olin siellä.

Varemöhk komeilee nuoressa mäntymetsässä.

Varemöhk (Kohde muinaisjäännösrekisterissä: www.kyppi.fi/to.aspx?id=112.501010062)

Vareemöhk sijaitsee hieman lounaaseen Pyymäestä ja Ruotokivestä. Muurlantien eteläpuolella on mäki nimeltä Varemäki. Se on saanut nimensä mäellä olevasta hautaröykkiöstä ja ilmeisesti myös Varemöhk on jotenkin näihin röykkiöihin liittyvä. Vareemöhk on perimätiedon mukaan ”haltijavaha,” jolle on asetettu uhreja metsänhaltijalle nimeltään ”Freistreika”.

Kuten usein pyhiä paikkoja etsiessä, ei ole epäilystäkään kun sen on löytänyt. Varemöhk on keskellä nuorta mäntymetsää hyvin yksikseen ympäristöä hallitseva, hieman miestä korkeampi pyöreähkö siirtolohkare. Se suorastaan vaatii huomion itselleen kun sen on kerran huomannut. Kivi näkyy jo viereiseltä Riihenperäntieltä. Aluksi se ei näytä kovin erikoisen muotoiselta, mutta kun kiveä kiertää, paljastuu sen etelä(?)puolelta haljennut syvennys, jonka keskellä menee pystysuora halkeama.

Pieni huomiotaherättävä yksityiskohta on, että vaikka metsä muuten vaikutti melko puhtaalta, oli Vareemöhkin edessä ruostunut vanha emaliastia, ehkä 40- tai 50-luvulta. Kuinkakohan myöhään Varemöhkille on vielä käyty tuomassa antimia?

Aika ei valitettavasti antanut myöten jatkaa Varemäelle katsomaan, millaisen kokonaisuuden hautaröykkiöt ja mäki muodostavat yhdessä Varemöhkin kanssa.

Pyymäki ja Syytinkoukar (Kohde muinaisjäännösrekisterissä www.kyppi.fi/to.aspx?id=112.501010061)

Vaikuttavin viimeiseksi. Syytinkoukarta, johon on myös käyty jättämässä lahjoja metsänhaltijalle, ei oikeastaan voi kutsua kiveksi. Kyseessä on kallioseinämä, jonka alareunassa on neliskulmainen aukko. Tämäkin kohde näkyy selkeästi, se on aivan Pyymäentien vieressä.

Syytinkoukareen viereltä alkaa Pyymäelle johtava polku. Sitä seuratessa alkaa nopeasti epäillä että Pyymäki voisi olla laajempikin pyhä luonnonpaikka, josta kalliossa oleva Syytinkoukar on vain osa. Vain parinkymmenen metrin päässä Syytinkoukareesta tulee vastaan suuri kivetty kaivo, joka on täynnä vettä. Sen yläpuolella on hirsillä salvottu lähde, josta todella runsaana pulppuava kirkas vesi valuu alas kivettyyn kaivoon.

Hieman ylempänä tulee vastaan todella vaikuttava kallionseinämä. Mäen huipulla on joskus ollut hautaröykkiöitä, mutta ne ovat tuhoutuneet. Erityisen mielenkiintoista on se, että muinaisjäännösrekisterin tutkimusraporttien mukaan mäellä on myös poltettu helavalkeoita. Ilmeisesti perinteestä on jotakin jäljellä, sillä mäen laelta löytyi nytkin nuotion jäänteet.

Huipulta on komeat näköalat. Mikä erikoisinta, huomaan nopeasti että Pyymäen laelta on suora näköyhteys niin Ruotokiven mäelle kuin Varemäellekin. Ovatko nämä kolme mäkeä olleet eri kylien tai jakokuntien käytössä, vai mikä niiden välinen yhteys on? Sitä on vaikea tietää. Pyymäki täyttää kuitenkin harvinaisen hyvin useita laajempana kokonaisuutena hahmotettavan hiiden tunnusmerkkejä: korkea mäki, perimätiedon tuntema uhripaikka, lähde, sekä helavalkeanpolttopaikka. Muutenkin tässä mainitut Muurlan pyhät luonnonpaikat ovat kaikki hyvin säilyneitä ja vaikuttavia.

Näiden lisäksi Muurlasta tunnetaan sekä pyhiä puita että lähteitä, mutta ne eivät mahdu tähän esittelyyn enää mukaan.

Syytinkoukar näkyy Pyymäentieltä.
Rinteessä oleva lähde.
Pyymäki mainitaan vanhana helavalkeanpolttopaikkana ja yhä täällä poltetaan jonkinlaisia tulia.

-John Björkman

Liedon Keisvuori

”Keisvuoressa oli ennen pyhä lähde, johon uhrattiin ja josta vettä kipeihin tuotiin.”

Lieto 1915 (Sks, Kansanrunousarkisto)

 

Tiedot Liedon Keisvuoren lähteestä ovat niukimmasta päästä. Lähteitä joista on haettu parantavaa vettä neula- ja rahauhreja vastaan ovat Varsinais-Suomessa helposti yleisin pyhän luonnonpaikan tyyppi. Vastaavia tietoja on kymmenistä lähteistä alueella. Monet niistä ovat melko vaatimattomia paikkoina.

Liedon Keisvuori lähteineen on kuitenkin poikkeus, joka vähäisestä perimätiedosta huolimatta lukeutuu helposti lounaisen Suomen vaikuttavimpien pyhien luonnonpaikkojen joukkoon.  Ensinnäkin, Keisvuori on kauas näkyvä vuori. Se häämöttää Liedon kirkon takana Hämeen härkätietä ajaessa. Vuoren päälle rakennettu vesitorni tekee siitä entistä näkyvämmän.

Sijainti on Liedon rautakautisen keskusalueen itälaidalla, missä Aurajoki kaartuu lännestä pohjoiseen. Keisvuoren juurella on Liedon pappila ja lyhyen matkan päässä keskiaikainen kirkko. Joen toisella puolella ovat Moision ja Hiiden kylät. Hiiden kylän mailla oletetaan olleen Liedon rautakautisen uhrilehdon.

Keisvuoren uhrilähde löytyy mäen laelta. Sen lähettyvillä on suurikokoinen, useita metrejä halkaisijaltaan oleva yksinäinen ja huomiota herättävä siirtolohkare, josta kasvaa pieniä puun taimia.

Siirtolohkareen lähettyviltä, noin 50 metrin päässä olevasta kuusikosta löytyy itse lähde. Se koostuu useasta lähteensilmästä jylhänä kohoavan kallionseinämän edustalla.

Lähteen lähellä oleva vaha tai siirtolohkare.

Keisvuorella on ikäänkuin vuori vuoren päällä. Mäen päällä olevan laajan lakean alueen länsiosassa kohoaa siis toinen ”vuori”, jonka laidalla lähde on. Tämänä ylemmän mäen laidoilta löytyy useita mielenkiintoisia kivimuodostelmia, jotka ovat varmasti kiehtoneet ihmisiä kautta aikojen; mm. pieniä tunnelimaisia rotkoja sekä suuri lähes täysin sileä pystysuora pinta pyöreässä lohkareessa.

Kallion päältä avautuu näkymä länteen, Aurajoen ja Moision ja Hiiden maiden yli ja Hämeen härkätielle.

Keisvuoren nimen on arvioitu tulevan joko siitä että siellä olisi kasvanut myrkyllistä myös kveesyrtiksi kutsuttua punakoisoa, tai olevan murteellinen muunnelma ”kaasvuoresta”, eli vuoresta jolla on poltettu tulia tai kokkoja (lähde: Marja-Riitta Perttula: Liedon paikannimiä ja tarinoita).  Tämä kallion laki olisi kieltämättä erinomainen tulenpolttopaikka. Tuli lisäksi näkyisi täältä varmasti kauas.

Pyhät lähteet liittyvät usein nuorten kokonpolttopaikkoihin ja juhannuksen tai helan viettoon. Keisvuori voisi hyvin todennäköisesti olla sellainen.

Mielenkiintoista Keisvuoressa on myös, että se kuuluu Liedon pappilan maihin. Voisiko Keisvuori lukeutua niihin ”suomalaisten pyhiin lehtoihin” jotka paavin luvalla kirkko sai ottaa haltuunsa 1200-luvulla? Ympäristö antaa ainakin sellaisen vaikutelman että tässä on kyse enemmästä kuin pelkästä lähteestä.

Näkymä Keisvuoren korkeimmalta laelta länteen.
Lähteen takana kohoava kallio.

-John Björkman

Jämsän Virmapyhä

Virmapyhän vuori on vanha uhri- ja palvontapaikka Jämsänjoen varrella, noin pari kilometriä Jämsän Hiidenmäestä alajuoksulle. Virmapyhä on myös yksi Jämsän aarnialueeksi luokitelluista suojelukohteista, jossa kasvaa rehevää kuusikkoa ja järeitä kilpikaarnaisia mäntyjä.

Perimätieto kertoo jämsäläisten sotaanlähtijäin vieneen vuorelle jokainen oman kivensä, jonka palatessaan kantoivat takaisin. Jäljelle jääneiden kivien lukumäärä kertoi kärsityt tappiot. Muistitietojen mukaan vuoren juurella on sijainnut myös Uhrilehto-niminen paikka. Tiettävästi vielä sysmäläiset ennen vanhaan kävivät Jämsän kirkossa ja vaihtoivat Virmapyhän juurella kirkkovaatteet ylleen.

Esi-isämme kertoo tarinan Wirmapyhästä, joka on Jämsän pitäjässä noin 4-6 km Päijänteestä, Jämsän joen rannalla. Tässä vuorella kerrotaan Jämsän pitäjän ensimmäisten asukkaiten pitävän Jumalan palveluksensa. Siitä on vähän tietoa, millainen tämä Jumalan kuva oli. Oliko se puu tai n.e.p. Mutta se on kuitenkin vanhojen muistissa, että tälle vuorelle he kokoontuivat joka sunnuntai Jumalaa palvelemaan. Siksi saanut Wirmapyhän nimen. SKS:n arkisto, Jämsä 1937

Virmapyhää ja muita Jämsän kohteita esitellään tutkija Simo Vanhatalon kirjassa Jämsän seutu uusimpien arkeologisten löytöjen ja tutkimusten valossa (2012).

Anssi Alhonen