”Annit” palkittiin Hiisien kuvakilpailussa

Hiite maja säätiön Hiisien valokuvakilpailun voittajien joukosta löytyy tänä vuonna peräti kaksi suomalaista.

Yksi voittajista on Markku Laitakari kuvallaan Annit. 1960-luvulla otetussa kuvassa näkyy Markun äiti Aili, Laitakarien kotitalon Kanniston uhrikiven edessä. Kuva, ja siihen liittyvä tapa, ovat todistus perinteiden erikoisista tavoista elää ja ilmentyä.

Kanniston talo ei ole kovin vanha, se on perustettu 1900-luvun alkuvuosina Maarian pitäjään. Aili ja Kaarle Laitakari muuttivat siihen vasta 1938. Kummallakaan ei ollut juuria kovin syvällä Turun seudulla. Aili oli syntyjään Helsingistä ja ehtinyt asua Oulussa sekä ennen naimisiinmenoaan Kärsämäessä, lähellä Pirunpesän kiveä, johon liittyvistä perinteistä hän on myös kertonut eteenpäin. Aili tunsi uskontotieteilijä Uno Harvan ja hänellä oli oikeus opiskella Turun yliopistossa. Kaarle Laitakari puolestaan tuli virkamiessuvusta. Hänen isänsä toimi Kakolan läänivankilan johtajana.   

Vaikka ei ole mahdotonta, että Aili Laitakari olisi jatkanut muualta oppimaansa uhraamisperinnettä, lienee ehkä todennäköisempää, että hän on oppinut suomalaisista uhraamistavoista Uno Harvalta, ja toteuttanut näitä perinteitä Kannistossa, perheen harjoittaessa karjataloutta. Silti tapa, ja kuva, ilmentävät hyvin itämerensuomalaista uhraamisen ja pyhittämisen perinnettä. Ailin tiedetään myös vieneen viereisen metsän haltijoille antimia. Se, että tämä on tapahtunut aivan Turun kupeessa, on itsessään osoitus perinteiden elinvoimaisuudesta.

Kanniston nykyinen omistaja Markku Laitakari (FM) on mm. valokuvaaja, taiteilija ja kotiseutuaktiivi, sekä myös Taivaannaulan jäsen. Hän on mm. järjestänyt näyttelyitä Maarian seudun historiallisista kohteista ja vaalii myös sukunsa uhrikiven perintöä. Tätä on tehty myös yhteistyössä Taivaannaulan kanssa osana suvipäivien viettoa.

Koska uhritapoja ilmentyi 1900-luvulla enää hyvin harvinaisesti, on Aili Laitakarin tarina arvokas ja esiin nostamisen arvoinen. Taivaannaula onnittelee Markkua Laitakaria palkinnosta.

Katso ”Annit” ja muut voittajakuvat tästä.

Markku Laitakari Kanniston uhrikiven luona

Kumarrus- ja halauskiviä sekä muita kulkuväylien paikkoja

Maisunkivi (kuva: John Björkman)

Vaikka hiisihankkeen puitteissa on pystytty löytämään ja paikantamaan melko suuri määrä eri tavoin pyhinä pidettyjä, kunnioitettuja tai pelättyjä paikkoja, ovat tiedot rituaalisesta käyttäytymisestä näissä paikoissa vähäisempiä.

Pyhien luonnonpaikkojen joukosta löytyy pieni mutta mielenkiintoinen joukko niin sanottuja ”kumarrus- tai halauskiviä.” Yksi sellainen on Liedon Lohelan Maisu, joka seisoo metsänreunassa aivan lähellä ikivanhaa Hämeen Härkätietä.

Paikkakunnan vanha kansa kertoo, että aina kun ”ylimaan” pitkät hevosjonot saapuivat kiven kohdalle, vietiin ensikertalaiset ”Maisua halaamaan”, ”jolleivät luvanneet viinaa matkakumppaneilleen”.

Näin kirjoittaa Uno Harva kirjoitelmassa Varsinais-Suomen henkistä kansankulttuuria, siteeraten H.A. Reinholmin jo 1800-luvulla keräämää perimätietoa. Vastaavia kiviä tunnetaan useampia lounaisrannikon ja sisämaan välisten vanhojen markkinateiden varsilta, sekä myös muualta Suomesta; mm. Oripään Teininkivi sekä Mouhijärven Mullinkivi. Suuri osa kivistä on kuitenkin tuhoutunut, tai niiden sijainti unohtunut. Yksi yhä tunnettu kumarruskivi on Kaijankivi Aurassa.

Nämä tavat eivät myöskään ole rajoittuneet vain mantereen suomenkielisen väestön piiriin. Finlands svenska folkdiktning -kokoelmasta löytyy seuraava maininta koskien Kakskerran Harjattulan edustalla olevia Kirkkoherran kiviä:

På Lappendal finns det två stora stenar, som kallas Kyrkherrarna. Om man har med sig i båten någon, som första gången far där förbi, narrar man på något sätt honom att taga hatten av sig för att hälsa på Kyrkherrarna.

Eli ruotsinkieliset saaristolaiset ovat noudattaneet täysin vastaavaa tapaa vesireitillä kohti Turkua; ensikertalainen huijataan ottamaan hattu päästään tervehtiäkseen Kirkkoherraa.

Kirkkoherra (kuva: John Björkman)

Vaikka usein kansanuskon pyhien paikkojen merkitys on tuntunut pätevän lähinnä niihin, jotka asuvat niiden lähellä ja käyttävät niiden ympärillä olevaa maata, on ohi kulkemisella kuitenkin selvästi keskeinen merkitys. Näitä ohikulkukiviä ovat kunnioittaneet pääasiassa kauempaa tulleet, joilla ei ole varsinaista suhdetta juuri niihin maihin, millä kivet sijaitsevat. Varsinais-Suomesta kartoittamistani kansanuskon paikoista yli puolet sijaitsee tien tai polun varressa. Jos tähän lisätään vielä jokien ja vesireittien varsilla olevat paikat, on määrä melkoinen.

Useammin teiden varsilla olevat erityiset kivet, kalliot ja lähteet ovat pelättyjä. Marja-Riitta Perttula mainitsee Liedon paikannimiä ja tarinoita -kirjassaan Littoisten Maijanvahan, joka sijaitsee Littoisista Loukinaisiin vieneen polun varrella:

Polkua kuljettiin Littoisten verkatehtaaseen töihin ja Haimionmäkeen tansseihin. Kiven ohi juostiin sydän kurkussa, sillä sen luona oli nähty ”olemattomia”. Uskottiin, että paikalle oli joku haudannut surmaamansa lapsen.

Tällaisia teiden varsilla olevia pelättyjä paikkoja on paljon. Kenties kummitustarinat ovat jatke vanhan pyhän paikan tabuille?

-John Björkman

Littoisten Maijanvaha (kuva: John Björkman)

Pyhien luonnonpaikkojen näyttely avattu Turussa

Tamme-Laurin tammi (Martin Mark 2015)

Valokuvanäyttely Brinkkalan galleriassa 18.9-17.10.2020

Taivaannaula ry:n yhteistyö Hiite Maja -säätiön kanssa on tuottanut tulosta perinteisiä pyhiä luonnonpaikkoja esittelevän näyttelyn muodossa. Näyttely on ollut esillä jo Tampereen Tahmelan huvilassa ja nyt se on katseltavissa Turun Brinkkalan galleriassa.

Virolainen Hiite Maja -säätiö on järjestänyt vuodesta 2008 alkaen Hiisien valokuvakilpailua, jossa esitellään eri kansojen perinteisiä pyhiä luonnonpaikkoja. Kilpailun tavoitteena on kunnioittaa luonnontilaisten pyhien paikkojen luonnonperintöä ja kulttuuriperintöä. Lisäksi kilpailun kautta pyritään dokumentoimaan paikkojen nykytilaa sekä ohjaamaan ihmisiä vierailemaan niissä ja suojelemaan niitä. Vuoden 2019 kilpailuun lähetettiin satoja kuvia 20 valtion alueelta ja 41 eri kansan pyhistä paikoista.

Taivaannaula ry on jo vuosien ajan kerännyt tietoa Suomen perinteisistä pyhistä luonnonpaikoista Hiisi-hankkeen muodossa. Hankkeen puitteissa näitä kohteita on valokuvattu ja dokumentoitu vapaaehtoisten voimin. Hiisi-hankkeen puitteissa on myös tehty kansainvälistä yhteistyötä Hiiten Majan ja muiden tahojen kanssa.

Tänä keväänä Taivaannaulan tuo Hiite Majan säätiön luvalla kilpailun voittajakuvia nähtäville myös Suomeen. Suomalaiselle yleisölle lienee iloinen yllätys, että voittajakuvien joukossa on myös muutama kuva Suomen pyhistä luonnonpaikoista. Näyttelyn järjestäminen on osa Taivaannaulan pyrkimystä edistää kansanuskon tuntemien pyhien luonnonpaikkojen tuntemusta Suomessa ja pitää paikkoihin liittyvät paikallisperinteet elävinä. Hiisien valokuvakilpailun kuvien lisäksi Brinkkalan galleriaan tulee esille folkloristi John Björkmanin kuvia lounaissuomalaisen kansanuskon paikoista. 

Björkmanin kuvien tarkoitus on tuoda esille, että kansanuskon kunnioittamia paikkoja on myös Suomessa, mutta ne on paljolti unohdettu. Kuvat luovat suuren kontrastin verrattaessa valokuvakilpailun kuviin kulttuureista, joissa paikat ovat elävässä käytössä, niissä käydään ja niitä kunnioitetaan.

Pyhien luonnonpaikkojen kuvanäyttelyä on suunniteltu esiteltäväksi Tampereen ja Turun jälkeen myös muualla Suomessa. Tästä seuraa enemmän tietoa.

Pyhien luonnonpaikkojen näyttely on esillä Brinkkalan galleriassa (Vanha Suurtori 3, 2. krs.) 17.10.2020 saakka
Avoinna ti-su klo 10-18.
Näyttely on maksuton.

Palvelus (Mana Kaasik 2009)

Turussa kuullaan suomalaisten ja virolaisten pyhistä paikoista

Taivaannaulan Hiisi-hanke järjestää syyskuun puolivälissä Turussa Pyhät luonnonpaikat perinteisessä kulttuurissa -seminaarin. Kaikilla avoimessa tilaisuudessa on tarjolla tutkittua tietoa suomalaisten ja virolaisten pyhistä luonnonpaikoista. Ilmoittaudu mukaan nyt!

Hiisi-hanke on jo vuodesta 2013 kerännyt tietoa ja rahvaanomaisen perinteen tuntemia pyhiä luonnonpaikkoja Suomessa. Tietoa on tähän mennessä koottu yli 600 paikasta, jotka on voitu nimetä ja paikantaa vaihtelevalla tarkkuudella. Aineiston perusteella on voitu luokitella ja esittää erilaisia käyttöyhteyksiä pohjoiseen itämerensuomalaiseen perinnekulttuuriin kuuluville kultti- ja rituaalipaikoille.

Nyt järjestettävässä seminaarissa on tarkoitus esitellä hankkeen tähänastisia tuloksia sekä vertailla niitä sukukansojen, erityisesti virolaisten pyhiin luonnonpaikkoihin, joita on kartoitettu jo 1980-luvun lopulta lähtien. Virosta saapuu esitelmöimään ansioitunut pyhien luonnonpaikkojen tutkija Ahto Kaasik, jonka esitelmä tulkataan suomeksi. Pidämme myös paneelikeskustelun pyhien luonnonpaikkojen suojeluun, nykytilaan ja merkitykseen liittyvistä kysymyksistä.

Ilmoittaudu mukaan sähköpostitse osoitteeseen [email protected]. Lisätiedot seminaarista löydät tapahtuman verkkosivulla. Tervetuloa!

Jämsän Virmapyhä

Virmapyhän vuori on vanha uhri- ja palvontapaikka Jämsänjoen varrella, noin pari kilometriä Jämsän Hiidenmäestä alajuoksulle. Virmapyhä on myös yksi Jämsän aarnialueeksi luokitelluista suojelukohteista, jossa kasvaa rehevää kuusikkoa ja järeitä kilpikaarnaisia mäntyjä.

Perimätieto kertoo jämsäläisten sotaanlähtijäin vieneen vuorelle jokainen oman kivensä, jonka palatessaan kantoivat takaisin. Jäljelle jääneiden kivien lukumäärä kertoi kärsityt tappiot. Muistitietojen mukaan vuoren juurella on sijainnut myös Uhrilehto-niminen paikka. Tiettävästi vielä sysmäläiset ennen vanhaan kävivät Jämsän kirkossa ja vaihtoivat Virmapyhän juurella kirkkovaatteet ylleen.

Esi-isämme kertoo tarinan Wirmapyhästä, joka on Jämsän pitäjässä noin 4-6 km Päijänteestä, Jämsän joen rannalla. Tässä vuorella kerrotaan Jämsän pitäjän ensimmäisten asukkaiten pitävän Jumalan palveluksensa. Siitä on vähän tietoa, millainen tämä Jumalan kuva oli. Oliko se puu tai n.e.p. Mutta se on kuitenkin vanhojen muistissa, että tälle vuorelle he kokoontuivat joka sunnuntai Jumalaa palvelemaan. Siksi saanut Wirmapyhän nimen. SKS:n arkisto, Jämsä 1937

Virmapyhää ja muita Jämsän kohteita esitellään tutkija Simo Vanhatalon kirjassa Jämsän seutu uusimpien arkeologisten löytöjen ja tutkimusten valossa (2012).

Anssi Alhonen